
Löydän itseni usein arjen keskellä epärukoilemasta. Useimmiten en edes huomaa sitä ennen kuin jokin muistuttaa minua rukoilemisen tärkeydestä. Näinä ruuhkavuosina se on useimmiten puhetta pitävä pappi tai Kohtaamispaikan laulujen sanat.
Tiedätkö, mitä on epärukoileminen? Se on toimintaa, joka tapahtuu sellaisena hetkenä, kun olisi hyvä rukoilla, mutta ei kuitenkaan syystä tai toisesta tee niin. Useimmiten epärukoilemisen hetkinä ajatukset kiinnittyvät hätääntymiseen, ahdistukseen tai ikävä myöntää, kauniiden kirosanojen keksimiseen. Minä epärukoilen etenkin silloin, kun on kamala kiire ja asiat ovat menossa auttamattomasti pieleen. Pieni aikalisä olisi paikallaan psyykkisten palikoiden saumattoman sujuvuuden turvaamiseksi eikä rukouksen voittanutta aikalisää olekaan. Silti minä useimmiten korotan Jumalan sijaan omaa ääntäni.
Uskon epärukoilemisen olevan meille ihmisille valitettavan yleistä. Toiset epärukoilevat silloin, kun toiset rukoilevat ja päinvastoin, mutta silti epärukoilemista tapahtuu. Raamattu kehottaa meitä rukoilemaan lakkaamatta. Rukouksen tulisi olla kristitylle kuin hengittäminen. Ehkäpä epärukoileminen on vähän, kuin hengityksen pidättämistä. Tarpeetonta, mutta säikähtäessä tai keskittyessä luonnollista, liikaa tehtynä sydämelle vaarallista.
Hädän ja ahdistuksen lisäksi minulle kovin tyypillinen epärukoilemisen aikakausi on ne päivät ja viikot, kun kaikki on hyvin. En kerta kaikkiaan muista pysähtyä kovinkaan usein, iltarukousta lukuun ottamatta. Koska iltarukouksiin on liittynyt erittäin rutiineja rakastava metritonttu, meillä todella rukoillaan joka ilta ja siunataan kaikki mahdollinen. Sinänsä välit taivaaseen pysyvät avoimena, vaikka päivän muut rukoukset uhkaavat arjen keskellä jäädä hiljaisiksi huokauksiksi. Toisaalta uskon ja todella toivon, että Taivaan Isä ottaa todesta myös ne tuskin ääneen lausutut paniikinomaiset kuiskaukset, jotka lausutaan silloin, kun jälkikasvu pyrkii moottoritiellä autosta ulos etkä muista, miten ovet saa lapsilukkoon: ”Voi hyvä Jumala, minä en selviä”. Välillä myös yllätän itsenikin rukoilemasta. Viimeksi tänään hukatessani ainoat auton avaimet Prismaan ruuhka-aikaan. ”Jos ne nyt löytyvät, minä lupaan vaihtaa iltasadun puppekirjan lastenraamattuun”.
Rukoileminen tai sen puuttuminen herättää herkästi syyllisyyttä arjen keskellä. Rukoilenko tarpeeksi ja rukoilenko oikeita asioita? Kiitänkö tarpeeksi ja luotanko rukouksin sydämestäni asiat Jumalan käsiin? Onneksi voimme luottaa armoon myös tässä asiassa. Onneksi rukouksesta meitä muistuttavat kanssasisaret ja -veljet emmekä jää pohdintoinemme yksin.
Jasmine Kauko, 30v perheenäiti
Muita blogitekstejä
Mikä yhdisti ensimmäisiä kristittyjä? Mikä yhdistää meitä? Mika Falkin opetus Lahden ...
Mitä sinä kaipaat? Mitä tarkoittavat vanhurskauden nälkä ja jano? Eetu Lehtisen ...