”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus.”  Jes. 9:1

Viime päivinä on mieleeni palautunut elävästi joulun odotus 25 vuoden takaa. Olin reilut puoli vuotta aikaisemmin toukokuussa saatellut haudan lepoon esikoispoikani. Kävellessäni marraskuun sumuisissa maisemissa jouluvalojen keskellä, kyynelten virratessa pitkin poskiani, yhtäkkiä mieleeni nousivat hyvin elävinä yllä olevat Jesajan kirjan sanat. Olin kuullut ja kuunnellut noita sanoja lapsuudestani asti. Mutta tuossa hetkessä nuo 700 vuotta ennen Kristuksen syntymää kirjoitetun ennustuksen sanat puhuttelivat minua aivan uudella, erityisellä tavalla. Tänne kuoleman ja kyynelten maahan loistaa sittenkin suuri valo ja kirkkaus – Jeesus. Marraskuun hämärässä ilo täytti sydämeni.

Tänä syksynä saattelin haudan lepoon rakkaan aviomieheni Heikin. Olen jälleen saanut kouriintuntuvan muistutuksen siitä, että elän ja elämme kuoleman varjon maassa. Taas olen kyynelten sumentamin silmin katsellut marraskuun utuisia maisemia. On vain ohut verho näkyvän ja näkymättömän maailman välillä. Monesti tuntuu kuin taivas koskettaisi maata. En pysty oikeastaan edes erottamaan, missä kulkee tuo hiuksenhieno raja. Tänäkin jouluna ja jokaisena elämäni päivänä vaellan kuoleman varjon maassa, jossa tarvitsen seimeen syntynyttä ja kuoleman voittanutta Jeesusta, valon ja kirkkauden tuojaa.

Heikin siirtyminen ikuisuuden rajan yli tapahtui yllättäen ja nopeasti. Hän oli sairastellut viimeisten vuosien aikana, mutta vasta perjantaina 9.10 kuulimme lääkäriltä yllättäen, että lääketieteen keinot Heikin kohdalla oli käytetty loppuun. Edessä olisi saattohoito. Heikin lasten kanssa valmistauduimme hoitamaan hänet ja saattelemaan viimeiselle matkalle täällä kotona.

Ajattelimme hoidon kestävän viikkoja tai jopa kuukausia. Mutta jo kahden vuorokauden kuluttua lääkärin lamaannuttavista sanoista Heikin elämän liekki alkoi hiipua. Sunnuntaina puolen päivän maissa, otin käteeni virsikirjan ja istahdin hänen vuoteensa vierelle. Ajattelin, että tekisin näin vielä lukemattomia kertoja. Virsikirjani ”avautui” virren 555 kohdalta ja aloin laulaa tuttua, jo lapsuudessa oppimaani virttä ”Oi Herra luoksein jää”. Kolmas säkeistö:

Sun, Herra ristisi mua valaiskoon,

kun tieni painuu kuolon laaksohon.

Sen valon tieltä varjot häviää.

Eläissä, kuollessa sä luoksein jää.”

Virren sanoin lauloin siinä hänelle koko evankeliumin. Puoli tuntia tämän jälkeen Heikin elämän ”hopealanka katkeaa ja kultamalja särkyy ja vesiastia rikkoutuu lähteellä ja ammennuspyörä särkyneenä putoaa kaivoon. Ja tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin”. (Saarnaaja 12:6-8)

Sain elää, minulle niin rakkaan Heikin rinnalla 15 onnellista ja elämäntäyteistä vuotta. Heikki oli sekä sielunkumppani että kasvinkumppani. Heikin vahvuudet täydensivät minun heikkouksiani ja minun vahvuuteni hänen heikkouksiaan. Tiesimme ja tunsimme, että meidät oli lahjoitettu toisillemme. Uskallan sanoa, että rakastimme toisiamme syvästi.

Padasjoen kirkossa osallistuimme perhekunnan ja ystäväjoukon kesken Heikin siunaustilaisuuteen. Siellä yhdyimme sekä Heikin että minun yhteiseen lempivirteen, ”Joka aamu on armo uus” sekä häävirteemme, ”Soi kunniaksi Luojan”. Armas Järnefeltin Kehtolaulun sävelten saattamana Heikin arkku kannettiin ulos kirkosta. Virren 555 sanojen ja sävelten siivin arkku laskettiin Padasjoen multaan Hämeen suvun sukuhautaan.

Uudessa elämänvaiheessani tavoitan sydämestäni monenlaisia ajatuksia. Minun tuntemukseni ja ajatukseni eivät ole ainutkertaisia. Kuolema, suru, murhe ja kaipaus ovat ihmiskunnan yhteistä kokemusmaailmaa kautta historian. Kirjallisuudessa, musiikissa ja ylipäätään taiteessa menetyksiä on kuvattu monin erilaisin tavoin ja vivahtein. Raamattuni lehdiltä, Valitusvirsistä (n. 600 v. eKr) löydän omien ajatusteni ja tunteideni vuoristorataa kuvaavaa tekstiä,

Minä kadotin onneni päivät,

unohdin, millaista on elää rauhassa.

Minä sanoin:

“Kaiken olen menettänyt, Herra on vienyt minulta toivon.”

Kurjuuteni ja kodittomuuteni täyttää mieleni,

kaikki maistuu myrkyltä ja koiruoholta.

Minä en voi unohtaa onnettomuuttani,

en saa sitä mielestäni.

Kuitenkin minä toivon ja odotan,

sillä minä ajattelen tätä:

Herran armoa on se, että vielä elämme,

hänen laupeutensa ei lopu koskaan.

Joka aamu Herran armo on uusi,

suuri on hänen uskollisuutensa.

Sieluni sanoo:

”Herra on kaikkeni, häneen minä turvaan”

Valitusvirret 3:17-24

Kiitos myötäelämisestä, Siunattua alkanutta vuotta!

Päivikki Häme