Onkohan joku joskus onnistunut menestyksekkäästi kiukuttelemaan Jumalalle? Minun nuoruusvuoteni kun vilahtivat ohi musiikkiluokkien, musiikkiopiston ja seurakunnan väliä suhatessa, niin siinä kiireessä taisi jäädä koko murrosikä elämättä. Näin nelikymppisenä olen sitten senkin edestä yrittänyt kiukutella Taivaalliselle Isälleni. Paino sanalla yrittänyt.

Episodi 1:

Olen jäänyt Lahden tiukassa työpaikkakilpailussa toiseksi. Alkaa pänniä koko kaupunki ja se, että mikään maallisessa elämässäni ei tunnu olevan yhtä varmaa kuin jatkuva epävarmuus ja muutos. Lähden tuulettamaan päätäni Vesijärven raikkaisiin rantatuuliin. Tyhjää. Kertakaikkisen tyhjää. Ei ensimmäistäkään hengellistä ajatusta. Takaisin majapaikkaani on matkaa enää parisataa metriä. Pysähdyn puiston laitaan ja huudan epätoivoissani Jumalalle: ”Herra, näytä minulle nyt äkkiä, mihin kaupunkiin minun kuuluu täältä lähteä työn perässä ja mistä löydän seurakunnan, jossa saan kunnon vahvaa ruokaa eikä mitään pullamössöhengailua – ja vähintään kaksi kertaa viikossa!”

En ehdi ottaa kuin muutaman askeleen, kun minut pysäytetään: ”Iltaa! Saisiko olla hyvää lukemista?” ”Nooh, mitähän teillä olisi tarjota?” ”Tässä olisi hengellistä lukemista.” ”Ahaa. Mistähän seurakunnasta?” ”No, meillä on tuolla Saimaankatu viitosessa sellainen kuin Päijät-Hämeen Ev.lut. Kansanlähetys. Ja sitten joka toinen sunnuntai Joutjärven kirkolla kokoontuu sellainen Kohtaamispaikka (– –).”

Saan ihmeen helposti koottua itseni ja Hengellä kuoletettua lihani reaktiot (Room. 8:13) [”Et oo tosissas, Jumala!”]. 6–0 Taivaan Isälle. Kiitos Pyhä ja suvereeni ajoitusten Mestari! Loppumatkan kuljen puiston halki ylistäen huumorintajusta Luojaani. Kourassani puristan kahta taiteltua aanelosta, joista ensimmäisen otsikkona komeilee: ”Tie rauhaan Jumalan kanssa”.

 

Episodi 2:

Lisää työnhakutakapakkeja. Ajoittainen Lahti-antipatiani on saavuttanut kaikkien aikojen huippunsa. Olen mennyt varaamaan seuraavalle iltapäivälle kaksi asuntonäyttöä Uudeltamaalta veljeni perheen kotikaupungista. Kello käy melkein puoltayötä, väsyttää hirmuisesti, mutten saa rauhaa. Tiuskaisen Jumalalle: ”Olen nyt ihan liian väsynyt, mutta joo, joo, uhraudun vielä kaivamaan yöpöydältäni ripariraamattuni ja – kuuletkos nyt varmasti? – tiedän hyvin, että näin ei kuulu Raamattua lukea, mutta aion nyt kuitenkin ottaa yhden peukalopaikan! Puhu minulle! Piste. Eikun Amen.”

Avaan Raamattuni: ”Ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne” (Jer. 29:7). Aikuisten oikeesti! Ilman kirjanmerkkejä. Ilman taitettuja sivunnurkkia.

”Siis tarkoitatko, Herra, tätä jo yhdeksän ja puoli vuotta kestänyttä Lahden pakkosiirtol… öö, korjaan, komennustani? Eikö täällä ole meitä akateemisia pätkätyöttömiä jo ihan omiksi tarpeiksi?” Jospa Hän sittenkin viittasi siihen eteläisemmän Suomen kaupunkiin? Eihän Jumala nyt sentään kirjoitettuun tekstiin voi korjata futuuria perfektin tilalle.

Nukun lyhyesti ja levottomasti. ”Siunaa, Jeesus, ajomatkani!” Ensimmäinen asunto on lähes täydellinen, toinen täysi fiasko. Viikonlopun vietän sisustaen päässäni ”uutta, ihanaa kotiani”. Siinä sivussa rukoilen Herraa sulkemaan ovet, joista minun ei ole määrä käydä ja estämään minua tekemästä kauaskantoisia hölmöyksiä. Maanantaina soi puhelin: asunto annetaan hakijalle, jolla on pienempi järjestysnumero. Se siitä sitten. Jälleen kerran Taivaan Isä ohjaa keski-ikäisen teiniuhmiksensa lempeän määrätietoisesti takaisin oikealle tielle.

Lahti ei lähde minusta – enkä minä näköjään Lahdesta. Yöllä on vieraillut valkoinen maisemoija; kotikaupunkini näyttää taas parhaita puoliaan.

 

Tällä kertaa nimimerkin takaa huutelee:

Takarivin Sopraano – edelleen työtön, edelleen lahtelainen, edelleen kohtaamispaikkalainen