Mielessäni alkaa soida J. Karjalaisen kappale: ”Mä olen mies, mä olen mies, jolle ei koskaan tapahdu mitään…”. Näinhän se on minunkin elämä mennyt suurin piirtein. Toki olen murhia eläessäni nähnyt ja joukkokatastrofeja, kärsimystä kidutukseen asti – nimittäin elokuvissa ja televisiossa. Mutta oma elämäni on tylsää. Viime viikon suurin koettelemus oli pyörän renkaan puhkeaminen.

Voisi ajatella, etten ole kummoinen Jumalan soturi, koska en joudu tulilinjalle harva se päivä. Henkeäni ei ole koskaan uhattu saati mitään vainoa ollut. Olenko siis huono kristitty, jolla on kevyt risti kannettavana? Tuntuu siltä, etten ole astunut mukavuusvyöhykkeeltä tarpeeksi kauas ja olen jotenkin vajaa. Minun pitäisi olla taistelemassa hyvän puolesta pahaa vastaan eikä olla kotona näpsyttelemässä joutavia kirjoituksia.

Olen oppinut kaikkien katsomieni elokuvien myötä, että elämässä pitää olla draamaa suurilla tapahtumilla ja tunteilla. Vasta sitten elämä on täyttä, kun siitä kannattaa kirjoittaa vähintään kirja, ellei jopa tehdä elokuva. Mutta puhuuko Raamattu tällaisesta elämästä?

On niitä, joita Jumala kutsuu tällaiseen taisteluun. Raamatussa on lukuisia esimerkkejä tästä. Sitten on niitä Jeesuksen jalkojen juureen käpertyviä Marioita, joilla ”on hyvä osa” eikä sitä oteta heiltä pois. (Luuk. 10:42). Toki tuon kohdan Mariakin oli kokenut paljon tuskaa, kuten esimerkiksi veljensä kuoleman, jonka Jeesus sittemmin herätti henkiin (Joh. 11). Pointtini on se, että vaikka elämässä ei olisi tuulta ja tuiverrusta, ei se tarkoita vajaata elämää. Ei ole Jumalan tahdon vastaista elää mukavaa elämää. Luulenpa ja rohkenenpa väittää, että asia on päinvastoin. Jumala tahtoo antaa meille kaikkea hyvää.

Minulla on taipumus ajatella, että Jumala käyttää ja siunaa enemmän niitä, jotka ovat kovia kokeneet elämässään. Seurakunnassa hurrataan niille, jotka ovat huumeriippuvuudesta selvinneet ja uskovat Jeesuksen ihmeisiin. Mutta kun kysyn itseltäni: ”Rakastaako Jumala enemmän minua vai sitä pelastunutta narkkaria?”, onkin asia paljon helpompi ratkaista. Jumala rakastaa meitä yhtä paljon ja me olemme Hänen edessään yhtä arvokkaita ja yhtä kaukana Hänen pyhyydestään.

Se, että minulle ei tapahdu mitään, on myös merkki varjeluksesta ja arvokas asia sinänsä. Eivät ne rytinä ja pauke ole ainoa merkki Jumalan varjeluksesta. Me voimme kiittää Häntä niin hädän päivänä kuin sinä arkisenakin.

Jukka-Pekka Vehkala, 37-vuotias perheellinen seurakunnan vapaaehtoistyöntekijä