Löysin itseni seisomasta rakkaani vierestä katsellen kaunista kuolemaa ikkunasta. Pihlaja punersi, kuuset olivat hiljaa paikallaan ja kohta aurinko loi säteensä kaiken ylle. Vähänpä tiesi kuusi, että pääsee muusakseni ja Jumalan sanoman välittäjäksi. Radiosta kuulin sanat ”Jumala antaa armonsa – arpesikin ovat suloiset. Älä yritä niin kovasti.” (Amy Grant, ”Don’t Try So Hard”).

Tuossa hetkessä, joka kesti ehkä sen 10–20 sekuntia, mielessäni kävi armon täyteys, synti, maailman hätä, Jeesus kaukana ja lähellä, minun paikkani, rumuus sekä tuleva kauneus. Kun rakkaani otti kädestäni kiinni ja hymyili, koin läsnä olevan ja erossa olevan rakkauden. Tuli kyynel ja toinenkin.

Seppo Hämäläisen opetus Kohtaamispaikassa haastoi elämään ”Armo edellä”. Ajattelin tuolloin, että kotona päätän ennemmin armahtaa lapsia kuin torua tyypilliseen tapaani. Tunnustettakoon, että epäilyksen siemen oli rinta-alassani: ”saas nähdä kuinka äijän käy lupauksinensa, mutta päätin olla urhea.”

Tein aamusta asti reippaana hommia. Vein lapset kouluun ja hoitoon, hoidin tapaamiset, kävin apteekissa ja illalla olin niin uupunut, että nukuin ”pikapäikkärit”. Herättyäni lähdin hakemaan lasta ulkoa kotiin. Siinä vaiheessa armo oli kaikonnut jo liiveistäni kokonaan suorittamisen viidakkoon.

Nyt kun katselin kuolevaa pihlajaa ja sen kauneutta, ymmärsin Jumalan armon syvyyden paremmin. ”Minun armossani on sinulle kyllin” (2. Kor 12:9).  Hän ei puhu pelkästään kuoleman jälkeisestä elämästä. Hän haluaa täyttää elämämme joka hetken armonsa täyteydellä yltäkylläisesti, ylitsevuotavasti ja Kristuksen valon voimaannuttamina. Meidän ei tarvitse itse yrittää. Armonsa riittää – loppuun asti. Kysymys on hänen armostaan – ei minun.

Veljesi,

Jukka-Pekka Vehkala