Viimeaikoina olen törmännyt keskusteluun siitä, kuinka kristillisyys näkyy kotona. Kohtaamispaikan leirillä minua puhutteli pastori Luoman opetus, joka oli tyyliltään kyselevä, ei lainkaan neuvova, saarnaava tai syyllistävä. Kuulijat osallistuivat keskusteluun. Oikeaa vastausta ei tietenkään ole. Tunsin kuitenkin pienen pienen syyllisyyden piston. Olen toki herkästi syyllistyvät sorttia, joten sinänsä minun syyllistymiseni ei ole mittari millekään muulle, kuin omalle riittämättömyyden kokemukselle. Tuo rasittava pieni vihlaisu liittyi luonnollisesti kotiini.

Koti, josta ei löydy ristejä eikä säännöllisiä hartauksia

Kun meidän kotiimme astuu sisään, ei ulkopuolinen voi silmäilemällä tai kuulostelemalla mitenkään päätellä perheemme kristillisyyttä. Kahvivieras ei näe sielumme hengellistä tilaa, ellemme sitä itse kerro.

Kun astut eteiseen, näet pyykkitelineen ja pyykkejä. Mutta et t-paitoja joissa lukee Jeesus inside. Seurishupparit ovat jääneet villiin nuoruuteen.

Keittiössämme jääkaappia koristaa lukuisat muistilaput, joita pitää kiinni magneetit. Niissä ei lue raamatun kohtia vaan ”joinain päivinä olet hyttynen, toisinaan tuulilasi”. Tiskivuoresta voit päätellä ainoastaan työpäivämme pituuden, et asukkaiden hengellistä tilaa. Olohuoneessamme ei ole paljoakaan koriste-esineitä, sillä yritämme pitää astman vuoksi pölyn määrän vähäisenä. Et siis näe pyhimyksiä, ikoneita etkä ristejä. Et edes vitriinissä, vaikka sinne mahtuisi. Mutta kun siellä on laseja, eikä krusifiksi sovi joukkoon. En näe syytä laittaa sitä sinne vain olemuksen vuoksi.

Makuuhuoneessa kaikuu iltarukouksen sijaan Pupu Tupuna. Jostain syystä sain nuorena ärsyttävän maneerin. Pelkäsin, että jos en lue Isä meidän -rukousta tarpeeksi ajatuksella, se on fariseuksen mantra. Hoin rukousta uudestaan ja uudestaan ahdistuneena,yrittäen tehdä sen riittävän ajatuksella ja sydämestäni. Pääsin neuroosista myöhemmin eroon, mutta se vaati säännöllisen iltarukouksen pois jättämisen. En osannut opettaa sitä lapsellekaan.

Puolisoni työhuoneessa seinillä roikkuu sähkökitaroita ja mustia äänenvaimennustauluja. Kajareissa pauhaa hevimetalli  ja puolisoni näyttää enemmän syrjäytyneeltä kirkonpolttajalta, kuin lapsensa pyhäkouluun vievältä perheen isältä.

Vähän kyllä hävettää. Uskon kuitenkin, että kaikki on hyvin. Minä nimittäin itse näen Jeesuksen kodissamme. Ristillä riippuva Kristus löytyy sydämestäni, ei vitriinistä.

Kristillisyys näkyy siellä, minne katson

Vihkiraamattu seisoo hyllyssä varmana ja vaatimattomana. Se kertoo siitä, että parisuhteemme on Jumalan siunaama. On tahdottu ja tahdotaan edelleen. Vihkisormustemme sisäpuolelle on kaiverrettu raamatun kohta ”kantakaa toistenne kuormia”. On kannettu. Uupumukseen asti.  Silloin kun toisen kuorma on taivuttanut kaksinkerroin, on turvauduttu rukouksiin. Jumalan rukousvastaukset ovat toisinaan kuljettaneen kirkkoon, toisinaan Ruotsin laivalle.

Makuuhuoneessa me juttelemme aina ennen nukahtamista. Yleensä tyttäreni kertoo, että pelkää. Milloin moottorisahoja, milloin sarvikuonoja ja toisinaan sitä, että joku kuolee. Silloin kerromme, että Jumala suojelee ja on hyvä. Autossa ennen pitkää ajomatkaa, ristimme kädet viimeistään liikennevaloissa ja pyydämme, että vältymme kolareilta.

Jääkaapista puuttuu muistutukset Herrasta, mutta me kiitämme taivaan Isää siitä, että meillä on ruokaa emmekä pidä sitä itsestään selvyytenä.

Haluaisin kyllä joka iltaiset hartauden, mutta tiukat rutiini ahdistavat. Kokisin syyllisyyttä niiden väliin jäädessä. Toisaalta voisin tyytyä keskeneräisyyteen, mutta olen myös hektinen hetkessä eläjä.

Olisi ihanaa, jos seinällä olisi muistutus ristin työstä, mutta koska sisustuksemme poikkeaa tyylistä, se ei vain sovi sinne ja vaikutus olisi päälle liimattu. En halua laittaa kotiini mitään vain siksi, että sellainen kuuluisi olla. Jos löydän jostakin sisustukseen sopivan ristin, josta ei tule mieleen hautajaiset, ostan sen heti ja nakuttelen kiinni seinään. Onneksi meillä käy aika vähän vieraita, jotka eivät tunne Jeesusta, joten Jumala tuskin on rakentanut kotiamme validiksi evankeliointialustaksi.

Leiriltä asti päässäni on soinut kertosäe ”Kun joku on lähellä Jeesusta, hän anteeksi kaiken saa”. Uskon, että sama pätee kodin kanssa. Kun joku on lähellä Jeesusta, saa olla oma itsensä. Kotia myöten.

Jasmin Kauko