”Pyörremyrskyä ei saa ihmisvoimin talttumaan,

eikä auringollekaan auta aikaa opettaa.

Ei avaruutta haltuun saa, vaikka tähdet tunnistaa.

Suuri tuuli puhaltaa, aivan missä haluaa”

Tuo säe on soinut päässäni jo jonkin aikaa. Viimepäivinä yhä vain enemmän. Perheemme istuu kotona ja välttelee koronaa. Aivan, kuten miljoonat muutkin tällä hetkellä. Monen kristityn päällimmäinen tunne ehkä oli, että nyt on aikaa rukoilla enemmän. Minä ajattelin ensimmäisenä, että Helsinki city run perutaan. Heti sen jälkeen etsin asian hyvät puolet. Ihminenhän pyrkii lähtökohtaisesti selviytymään. Jaksoin iloita perheajan lisääntymisestä ensimmäiset 3 tuntia. Kävimme ostamassa lisää lautapelejä ja askartelutarvikkeita. Kyllä tästä selvitään, mitkä pelisovellukset sopivat 6 vuotiaalle? 

Ja mitä siihen rukoiluun tulee, kyllä tämä koronaepisodi on minun kohdallani yhteyttä yläkertaan ylläpitänyt huomattavasti enemmän kuin ennen. Olen osallistunut ensimmäisiä kertoja Kohtaamispaikan rukoushetkeen Zoomin kautta. Aivoni lyövät useita kertoja päivässä nykyisin tyhjää, joten hiljaiset huokaukset Herralle täyttävät sitä. ”Isä meidän, joka olet taivaissa, pyhitetty olkoon sinun nimesi. Älä anna kaikkien kuolla”. 

Rukousillat ja lounasrukoukset ovat senkin puoleen hyviä, että tulee rukoiltua enemmän toisten puolesta. Se vie ajatukset pois omista huolista ja tuo neljän seinän sisälle istumiseen sen vankan tiedon, että ulkopuolella on elämää, vaikkei sitä nyt näe. Aivan kuin avaisi sälekaihtimet aamun tullen. 

Mietin päivittäin astmaatikkona, että kuinka koronasta selviäisi jos tauti tulee. Äitinä pohdin, vaikuttavatko omat pelkoni ja valtakunnallinen huoli lapseen. Puolisona yritän pitää parisuhteemme elossa. Varmistelen whatsupissa, totteleeko isovanhemmat kotikaranteenia. Miten vakavassa riskiryhmässä olevat ystävät voivat ja voinko jotenkin auttaa. Kristittynä haluaisin tietää, onko tämä nyt se maailmanloppu? Sitten on niitä pieniä huolia. Nyt kun Uusimaa on eristetty, eristetäänkö myöhemmin Hollola? Pääsekö sitten enää lenkkeilemään Hollolan ja Lahden  rajan yli ja voiko Lahden puolella käydä illalla apteekissa tai syöttämässä sorsia? 

Luen uutisia tuhansista kuolleista, konkursseista, verta vuotavista keuhkoista ja huutelen samaan aikaan keittiöön, ettei kaakao tarvitse sokeria, eikä kattolamppuun saa heittää slimeä. Sammutan iltasanomat ja harmittelen mattoa joka on peittynyt sormiväreihin. Olo on epätodellinen. Eikä suoraan sanoen kovinkaan luottavainen. Tai no, luotan minä siihen, että tämä tilanne on Taivaan isän käsissä. Olen silti hieman huolestunut. 

En missään tapauksessa tiedä, mikä Jumalan suunnitelma koronan suhteen on enkä oikeastaan halua edes spekuloida sitä. Tilanne on nyt mikä se on, ja vaikuttaa voi vain sillä, että lukittautuu kotiin. Minusta on ollut ihanaa nähdä, kuinka ihmiset ovat pitäneet toisistaan huolta.Terveet pysyvät kotona, jotta vanhukset olisivat turvassa. Kauppa-apuja tarjotaan läpi somen ja ihmiset soittelevat toisilleen ja kyselevät kuulumisia. Kohtaamispaikka on osoittanut joustavuutensa ja sulautunut sähköiseen muotoon. Digisukupolvelaisena jopa minua hämmentää, kuinka näppärästi hallituksen kokoukset, rukoukset ja näkypäivä on toteutunut kännykän välityksellä. Siinä missä kirkon ovet ovat menneet kiinni, ikkunoita on avautunut. Seurakunta on tänä aikana ollut siellä, missä ihminen on eli kotona. 

Kaikista huolista huolimatta olen varma, että tämäkin päättyy ajallaan. Kaikki järjestyy, tavalla, toisella ja lopulta. 

”Mutta Jumala kumartuu ristille asti.

Hän voimansa kätkee niin taitavasti,

ettei yksikään meistä edes unissaan

olisi suunnitelmaa sitä voinut ruveta arvailemaan”

Jari Kekäle, Jumala kumartuu

Jasmin Kauko