Hävettääkö lasten kanssa kirkossa?

Herran kurissa ja nuhteessa. Niin lapset kasvatettiin vuosikymmeniä takaperin. Kuri ja nuhde ylsi myös kirkon penkkiin. Toista se on nykyaikana, kun kiintymysvanhemmuus ja lempeä kasvatus on vallannut alaa. Älkää käsittäkö väärin. Minä olen mainitsemieni kasvatussuuntien vankkumaton puolestapuhuja. Puu-ukkojen vuoleminen nuhteellisen kirkkokäyttäytymisen jälkeen kuulostaa korviini brutaalilta, kaikenmaailman raamatullisista vitsoista nyt puhumattakaan.
Silti, klo 10 sunnuntai-aamuna minä muserrun. Olen kolmekymppinen 3.5 vuotiaan tyttären äiti ja yhden miehen vaimo. Sanavalmis ja oikeuksistani kiinni pitävä. Yksi ihmisen perusoikeus on olemassaolo. Se pitäisi kirjata YK:n lastenoikeuksiin, jonne aion ottaa tämän postaukseni jälkeen yhteyttä asian tiimoilta. Lapsilla on oikeus näkyä ja kuulua. Paitsi sunnuntai-aamuisin. Saarnanuotin mukana ei ole sopivaa laulaa ja evankeliumin aikana seistään. Paikoillaan.

Äitiyden ensiaskelilla pakenin kylmästä kirkosta vielä kylmempään kirkon ulkorakennuksen vessaan imettämään. Siveys ennen kaikkea. Tyttäreni sai ensikosketuksen sokeriin Jumalan Karitsan soidessa. Käsilaukkuni oli kyllästetty kaikella, millä lapsen saa hiljaiseksi. Häpeillen pistin puhelimeni ääniä pienemmälle ”kehittävät vauvanpelit” -sovelluksen raikaessa ehtoollisen asetussanojen päälle. Tunsin selässäni tuomion katseet. Hävetti ja itketti. Joskaan se ei johtunut synnintunnosta. Sen kaltaisia tunteita ei nuori äiti ehdi jumalanpalveluksessa tuntemaan. Onnekseni pastori saarnapenkissä iski silmää ja hymyili. Joskus kuitenkin tuomio tuntuu armoa todellisemmalta. Varsinkin kun vanhemmuudesta puhutaan.

Jossakin vaiheessa huomasin, että olin aamun jumalanpalveluksissa ainoa perheellinen. Aikojen saatossa, lapsiperheet ovat selkeästi siirtyneet johonkin muualle tai sitten Jumala on menneiden talvien lumia. Hetken asiaa selvitettyäni, löysin tieni harmittavan monien mutkien kautta Kohtaamispaikkaan.

Heti ensimmäisellä kerralla pääsin syvään rukouksen tilaan, puolisoni lastenhoidollisen katseen herpaantuessa: ”Rakas Jumala, älä anna tuon olla minun lapseni”. Eloisa tyttäreni kipitti pitkin alttarikaidetta lallattaen raamatunhenkilöitä tuikituikitähtösen nuotilla.

Raahasin kiljuvan luontokappaleeni kirkon poikki ja katsahdin silmäripsieni läpi yleisöä. Suureksi hämmästyksekseni näin hymyjä ja jopa muutaman myötätuntoisen katseen. Hetkeä myöhemmin ehtoollisella pastorin lapset juoksivat hippaa saarnatuolin ympärillä. Perässä juoksevia lipereitä ei näkynyt missään.

Muutaman hämmentävän armollisen sunnuntain jälkeen uskaltauduin viemään tyttäreni pyhäkouluun. En huolehtinut alkuunkaan lapseni selviämisestä. Murehdin pyhäkoulun opettajia. Tyttäreni tuskin jaksaisi kuunnella opetuksia Nooan arkista ja kuulokin on isältä peritty. Valikoiva. Tunsin häpeää. Ja sen jälkeen lisää häpeää. Jos jokin on synti niin oman lapsensa häpeäminen. Katsahdin ylöspäin ja pyysin hätäpäissäni anteeksi ajatuksiani. Syyllisyys armoineen oli viimevuosina keskittynyt minun kohdallani vain äitiysteemaan. Arvotin ihmisyyteni äitiyden kautta ja useimmiten tunsin itseni surkeaksi. Minua pyydettiin pyhäkoulutiimiin ja kieltäytyessäni, tunsin itseni kaiken lisäksi surkeaksi uskovaksi. Enää ei edes kannattanut pyytää anteeksi, sillä anteeksipyyntö ilman tekoja, tuntui tekopyhältä. Eikä minusta missään tapauksessa olisi ollut pyhäkoulun pitäjäksi eivätkä ajatukseni muuttuisi pyhemmiksi, ennen kuin olisin parempi kasvattaja.

Pyhäkoulu kesti 1.5 tuntia ja tiedättekö mitä? Sinä aikana ensimmäistä kertaa vuosiin istuin kirkon penkissä ja mietin suhdettani uskoviin ja hengelliseen elämään. Kuuntelin musiikkia ja katselin ihmisiä. Toisista huokui rauha, ja toisista sama ärtyneisyys sekä väsyneisyys kuin minussa itsessäni oli. Pysähdyin kaikessa rauhassa aivan yksin uskovien keskellä pohtimaan, miksi minä koen niin suunnatonta huonommuutta vanhempana, erityisesti kirkossa. En koskaan tunne samanlailla kaupassa, enkä leikkipuistoissa. Loppulaulun aikana, tulin siihen tulokseen ettei vika ole ollut aamu 10 jumalanpalveluksissa eikä vanhuksissa. Vika on ollut minussa. En ole nähnyt vaivaa sen eteen, että löytäisin yhteyden ja paikan, jossa olisi hyvä olla. Jumala kyllä löytyy vaikka kesämökin ulkohuussista, mutta käytännön arjessa, se ei kertakaikkiaan riitä. Jos ei tunne olevansa kotona, ei myöskään pysty riisumaan taakkoja, saati antamaan mitään itsestään. Jos ei koe yhteyttä eikä armoa, sitä yrittää löytää itsestään. Toiset stressaavat itsensä ulkoa päin täydellisiksi. Toiset lysähtävät yrittämisen alle kasvattaen sisällään luuloihin perustuvaa häpeää sokeripussi ja beibiälypuhelin kädessä.

Kohtaamispaikasta minä olen löytänyt konkreettisen armon. Niin Jumalan kasvojen edestä, kuin ihmisten silmistä. Olen myös saanut peilata omaa vanhemmuuttani muiden lapsista. Minun lapseni ei ole huonokäytöksinen uskovien vanhempien lapsi. Hän on aivan samanlainen kuin kaikki muutkin. Ja mitä siihen pyhäkoulukäyttäytymiseen tulee, siellä sujui hurjan hyvin. Olen loputtoman kiitollinen superihanille pyhäkoulun tädeille ja sedille. Heidän ansiosta minä saan kaksi kertaa kuukaudessa kuunnella opetukset rauhassa. Yhtä kiitollinen olen toisille vanhemmille, jotka eivät yritä pitää jälkikasvuaan kurin ja nuhteen piirissä aina kun ollaan kirkossa. Sain kokea normaaliutta. Muutkin pitävät meteliä. Ja Joutjärven kirkkoon mahtuu koko äänirepertuaari molleineen ja duureineen. Uskon myös, että tyttäreni nauttii enemmän Nooan arkin askartelusta, kuin puolen tunnin predestinaatio-opetuksesta kylmässä kivikirkossa. Myönnettäköön kuitenkin, että kivikirkoille on paikkansa. Rattoisina eläkepäivinä tiedän, mistä sunnuntai-aamuna itseni löydän. Silloin, kun lapsenlapset eivät ole mukana.

Viimeisen vuoden aikana olen saanut elää arjessani sen, mitä Jeesus tarkoitti sanoen ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni”. Voisiko sittenkin olla, että minä itse olen vaientanut lapseni karkeilla älypuhelimen ääreen sen sijaan, että olisin antanut luvan tulla Jeesuksen luokse sellaisena, kuin hän on?

Vajavaisena joudun toteamaan, että armo riittää myös minulle. Koko kirkkohässäkästä olen oppinut noudattamaan omia kasvatusperiaatteitani myös seurakunnassa. Meidän ei todella tarvitse yrittää olla mitään enempää. Ei minkäänlaisessa kirkossa

Jasmine Kauko, 30v perheenäiti