Jasmin Kauko: Pelkäätkö? -Niin minäkin

Pelkoihin suhtautuminen on hyvin yleinen puheenaihe seurakunnissa. Kukapa kristitty ei olisi kuullut saarnaa tai ollut osallisena pienryhmäkeskustelussa, jossa käsitellään pelkoihin suhtautumista?

Pelko on ihmisen luonnollinen reaktio. Pelko on alkukantaista ja luotu meidän turvaksemme. Jos emme pelkäisi, emme osaisi varoa. Jos korkeat paikat eivät pelottaisi, saattaisimme mennä liian lähelle metrotunnelia ja tipahtaa vahingossa metron alle. Jos emme pelkäisi kipuoireiden vuoksi mahdollista sydänkohtausta, emme menisi ajoissa lääkäriin. Jos emme aikanaan olisi osanneet pelätä susia, olisimme tulleet syödyksi. Pelko herättää tiloja. Taistele, pakene tai lamaannu. Monesti arjen pelkojen keskellä ihminen lamaantuu tai ylivirittyy.

Kristittyäkin pelottaa

Kristityn oletetaan suhtautuvan pelkoihin luottavaisin ja rauhallisin mielin. Usein pelkojen aiheena on tulevaisuus. Luonnollisesti ajallinen jatkumo pelottaa, sillä vain siellä voi olla asioita, joihin liittyy epävarmuutta. Menneisyys on suhteellisen varmaksi jo todettu. Tulevaisuudessa voi pelottaa mahdollinen työttömyys, sairaudet, kuolema (oma tai jonkun toisen) tai vaikkapa haaveiden toteutumattomuus.

Tuskinpa kukaan ihminen on täysin vapaa peloista – eivät edes Raamatun suuret sankarit. Paavali oli vankilassa. Varmasti pelotti. Maria oli huolissaan raskaana ollessaan aviottomasta lapsestaan – tulevaisuus pelotti. Saara ei meinannut tulla raskaaksi. Pelko unelmien saavuttamattomuudesta lienee käsinkosketeltavan kamalaa. Job ei kerennyt edes huolestua. Hän menetti kaiken eikä todennäköisesti ehtinyt pelätä laisinkaan. Pelottiko häntä kenties uuden perheen kanssa, tapahtuuko sama uudestaan?

Raamatussa on pelkoihin hyvin yksinkertainen vastaus. Älä huolehdi huomispäivästä, se pitää kyllä huolen itsestään. Antakaa kaikki huolenne hänen kannettavakseen. Miten voit lisätä murehtimalla päiviesi määrää kyynäräänkään vertaa?

Minä olen ehkä uskossani heikohko, sillä saan Raamatusta lohtua pelkoihini korkeintaan minuutiksi. Saatan myös olla kohtalaisen pelkäävä ihminen, mutta uskoakseni meitä on muitakin, joita yksinkertaisesti elämä pelottaa. Hoitoalalla työskennellessäni pelkäsin kuollakseni, että tapan vahingossa jonkun. Vanhukset kuolevat herkästi. Kun sain pitkittyneen flunssan, en voinut olla epäilemättä, voisiko se olla syöpä. Epämääräiset patit kaulallani huolettavat minua tasaisin väliajoin. Muistanpa erään radiologin aikanaan sanoneen minulle, että ihmisessä on suunnitteluvirhe. Imusolmukkeiden noustessa herkästi pintaan, ne aiheuttavat kohtuutonta stressiä ja rahanmenoa.

Perheellisiä ihmisiä vasta pelottaakin. Jos jotakin kamalaa tapahtuisi äidille, miten ihmeessä miehet selviäisi lasten eri vaaleanpunaisista sävyistä ja osaisi tehdä prinsessoillemme päiväkotiin Frozen letit? Aikanaan ollessani leikkauksessa, kuolemanriski oli vain prosentti. Yhtä pieni, kuin missä tahansa leikkauksessa. Tein silti hysteerisiä varotoimia ja opetin puolisolleni erilaisten värisävyjen eroja. Se toimi iltarukousta enemmän, sillä konkreettisilla keinoilla on tapana rauhoittaa, mitä sitten sattuukaan pelkäämään. Joskus erään pelkoni vuoksi puolestani rukoiltiin alttarilla, mutta alttarilla oleva kokenut esirukoilija käytti lohduttavaksi tarkoitettuja sanoja ”tapahtukoon Herra sinun tahtosi”.  Ensimmäinen ajatukseni silmät kiinni kädet ristissä rukouspöydällä oli, että ei muuten käy. Jos tässä nyt puhutaan siitä, että minä pelkään, että lapseni jää orvoksi, en halua että tapahtuu Jumalan tahto. Haluan minun tahtoni. Pelkäsin viimekeväänä keuhkosyöpää mutta rauhoitin itseni ensin psalmeilla ja sitten röntgenkuvilla.

Tulipalo on puistattava ajatus, vaikka kristityn elämässä ei pitäisi huolestua huomisesta. Yrittäjä ehkä kammoksuu ajatusta konkurssista. Minä ainakin ahdistun siitä mahdollisuudesta, että yrittäjinä teemme vahingossa veropetoksen.

Ja lapset… Ne vasta pelottavatkin. Vai etkö ole koskaan pelännyt, että he tippuvat päiväkodissa pää edellä leikkitelineestä. Tai ajautuvat väkivaltarikollisiksi. Entäs jos he hukkaavat Jeesuksen? Minä kyllä rukoilen. Tai oikeastaan rukoukseni muistuttaa käskemistä ”Anna sen Herra pysyä elossa”

Elämä on täynnä pieniä konkreettisia ja inhottavia pelkoja. Kun niistä puhuu kristittyjen kesken yleisin rakkaudellinen vastaus on ”Luota Jumalaan. Hän tietää.” Ja me pelkäävät ihmislapset luotetaan kuuliaisesti. Mutta miten? Kyllä minä luotan siihen, että Hän tietää mitä tulee tapahtumaan ja asiat järjestyvät. Minä vain en halua, että ne järjestyvät niin, että jotakin kamalaa tapahtuu. Tai että työt loppuvat. Talon palaminenkaan ei tunnu rauhoittavalta, vaikka se olisikin Jumalan tahto. Lempeästi osoitettu kehotus olla huolehtimatta, koska se ei lisää päivien määrää on kohtalaisen tyhjää. Ihmisissä ei ole nappuloita joilla ne huoliajatukset saa kytkettyä pois.

Miten me voisimme kristittyinä elää ”älä pelkää, älä murehdi” – sanaa todeksi?

Vastaus on yksinkertainen. Luota silti. Tee se, mitä on tehtävissä. Osta palovaroitin, vakuuta äläkä  sivuuta patteja. Elä elämääsi ajoittain rukouksessa sekä toisinaan aivan täysillä. Hanki vertaistukea. Muutkin pelkäävät. Eivät ehkä samoja asioita mutta varmasti jotakin aivan liikaa.

 

Kaikki järjestyy

Pelot tuntuvat inhottavalta, mutta lopulta ne  ovat vain tunteita. Erityisesti mieleeni jäi kun eräs pastori sanoi, että ei niitä tavaroita olisi taivaaseen mukaansa saanut kuitenkaan. En pelkää enää tulipaloja.

 

Jasmin Kauko, Perheenäiti & Bloggaaja